Pitkästä aikaa ehdin/sain aikaiseksi ryhtyä taas blogin kirjoitukseen sen deadlinen pakottamana, että tänään 29.9.2012 tulee tasan vuosi siitä, kun muutimme tänne Saksaan. Tämä postaus onkin yhteenveto vuodesta, alkutilanteesta ja siitä, mitä on mahdollisesti jatkossa tulossa. Se sisältää luonnollisesti myös runsaasti kuvia koko vuoden ajalta, niistä tärkeistä tapahtumista, joista kirjoitin ja kaikesta muustakin.
Ennen lähtöä olimme
erittäin innokkaita, koska ulkomaille muutto oli ollut jo pidempään haaveemme.
Toiveena oli uusien kokemuksien lisäksi, että lapset kasvaisivat kaksikielisiksi.
Lähtö oli kuitenkin pikainen, sillä Olli sai työpaikan elokuun lopussa ja
aloittaa piti jo lokakuun alussa, joten kaikki piti valmistella kuukaudessa. Koko
hakuprojekti oli aloitettu jo toukokuussa ja haastettelujakin oli varmaan
kymmenen, joista seitsemän putkeen Berliinissä. Onneksi kaikki sujui kuitenkin
sutjakasti. Paritalon puolikas (92 m2) Kangasalta myytiin kolmessa päivässä jo
ennen ekaa virallista näyttöä, bemarin kanssa meni pari viikkoa.
Iso työ oli
virallisissa asioissa, kuten osoitteenmuutoksissa kaikille mahdollisille
tahoille. Kaikki omaisuus piti käydä läpi, sijoittaa osittain uudelleen
sukulaisille ja vielä laskea ihan sukista ja cd-levyistä tyynyliinoihin ja
sohviin. Ainakin tuli näppärästi heitettyä pois kaikki ylimääräiset vaatteet ja
muut tavarat. Onneksi Nokia maksoi
muuton ja myös muuttomiehet jopa pakkaamaan kaiken. Otimme vähän myös lomaa
pakkaustouhuista ja ajoimme kolmeksi päiväksi häihin Haaparanta-Tornio
–akselille ja juhlimme tietenkin myös pikku-Linnean 1-vuotissynttäreitä
yhdistettyinä läksiäisinä. Viimein otimme tärkeimmät tavaramme mukaan ja
majoittauduimme Säynäjärvelle pariksi viimeiseksi päiväksi, jotta muuttomiehet
saivat pakkausrauhan.
Lensimme Tampereelta
Riikan kautta aamulennolla Berliiniin mukanamme neljä matkalaukkua, kaksi auton
istuinta, tuplarattaat, juuri vuoden täyttänyt ja 2 v 8 kk tytöt, jotka
molemmat onnistuivat nukahtamaan 5 minuuttia ennen laskeutumista, joten olimme
aikamoinen näky matkatavarahallissa nostellessamme tavaravuorta hihnalta kahden
nukkuvan lapsen kanssa. Nokian kuukaudeksi maksama väliaikaismajoituksemme
sijaitsi Berliinin keskeisen Mitten ja turkkilaisväestöstä tunnetun Kreuzbergin
rajalla, Adalbertstrasse 60:ssä. Asuimme neljännessä (eli suomalaisittain
viidennessä) kerroksessa kalustetussa asunnossa, eikä talossa ollut hissiä ja
pyörävarasto, jossa säilytimme tuplarattaitamme sijaitsi kahden rapun päässä,
10 rappusta alaspäin, joten pelkkä kaupassa käynti oli aikamoisen työn takana.
Pyöritin mielikuvituksella arkea, mutta nähtävyyksien katselusta keskellä
Berliiniä saattoi vain haaveilla.
Meillä oli apuna agentti
muuttoasioissa, joka oli lähettänyt ehdotuksia asunnoista ja otettiin lopulta
ensimmäinen näkemämme asunto Kleinmachnowin ”perukoilta”, jossa asumme edelleen
mukavalla muurahaiskujalla (saks. Ameisengasse). Oli mukava päästä
samantyyliseen rauhalliseen paikkaan kuin Suomessa. Saavuttuamme kaikki tuntui
olevan uutta, vaikka olinkin asunut 10 vuotta aiemmin vuoden Saksassa ja puhuin
kieltä, niin kokemuksista ei tuntunut olevan paljon apua ja paljon uutta
opeteltiin ja opetellaan edelleen, välillä kantapään kautta. Kierrätys tuntui
monimutkaiselta, netin saamisessa kesti ikuisuus, telkkarissa näkyi aluksi vain
5 kanavaa (nyt niitä on sentään jo 40!), ihmisiin tutustuminen oli hankalaa,
mutta onneksi oli Fazerin sininen ja violetti ja Geisha ja… ;)
Vuoden raskain ja
ikävästi alkuun sattunut tapahtuma oli anoppini sairauden nopea eteneminen ja
kuolema. Jouduimme lentämään Heinolaan hautajaisiin vain kaksi kuukautta
saapumisestamme, joka teki tänne sopeutumisesta aluksi rankkaa. Iloinen tapahtuma
oli kuitenkin Ollin veljenpojan ja kummipoikamme Okko Olavin syntymä vain
viikon mummin kuoleman jälkeen.
Joulun jälkeen alkoi näkyä valoa tunnelin
päässä, kun Olivia sai pitkän prosessin jälkeen päiväkotipaikan ja pääsi
aloittamaan pienessä ryhmässä juuri ennen 3-vuotissynttäreitään, joita sitten
vietettiinkin päiväkodilla koko päivä.
Kielen oppimisen ja uuden arjen opettelu
oli aluksi rankkaa ja vietimme kaikki kolme alkuvuodesta kuutisen viikkoa
päiväkodilla, kunnes jätin lapseni sinne eräänä aamuna raakalaismaisesti yksin
ja siitä alkoi hänen saksan kielen opettelunsa. Toukokuussa kolmevuotias
ymmärsi jo kaiken hoitajien puheesta ja sai itsensä pääosin ymmärretyksi. Kävimme toukokuussa ”ihan oikealla lomalla” Barcelonassa ystäväperheemme kanssa
ja sitten kolme viikkoa heinäkuussa Suomessa.
Kielen oppiminen kiihtyi
kesäloman jälkeen ja Olivia kysyy joka sanan, jota ei päiväkodissa ymmärrä. Lapset olivat harjoitelleet ahkerasti ohjelmaa elokuussa vietettäviin kesäjuhliin, eikä kukaan ollut hiiskunutkaan kotona, mitä tuleman piti. Ja kyllä 18.8 oli lämpöä vielä iltasellakin +28.
Olivia aloitti elokuussa Suomi-koulun joka toinen lauantai, ettei äidinkielen
opettelu harjoittaminen jää vain oman perheen sisälle. Lisäksi molemmat tytöt
käyvät muskarissa, Linnea äidin kanssa ja Olivia jo yksin. Linnealle on tehty päiväkotihakemus ja pian mun vauvakin aloittaa
kielen opettelun. "Vauva" tosin täytti jo pari viikkoa sitten 2 vuotta ja sain järjestää ensimmäistä kertaa kunnon (lasten)juhlat.
Nyt tuntuu siltä, että aika
on mennyt uskomattoman nopeasti. Olivia puhuu kaiken päiväkodissa tarvittavan
saksan sujuvasti, ymmärtää kaiken päiväkodissa ja laulaa ja leikkii kotona
paljon saksaksi ja kääntää sujuvasti kielestä toiseen. Tärkeää on, että neiti osaa
erottaa koti- ja päiväkotikielen, eikä puhu suomea ja saksaa sekaisin. Meille
on tullut vuoden aikana jonkin verran tuttavia ja leikkikavereita, vaikka tärkeimmät
kaverit ovat kuitenkin edelleen Suomessa ja yhteyttä pidetään tiiviisti etenkin
Facebookin ja skypen välityksellä.
Viihdytään Saksassa hyvin ja on sopeuduttu
hyvin, eikä monet aluksi oudoilta tuntuvat asiat, kuten lasten siisti
pukeutuminen leikkikentällä jaksa enää kummastuttaa, eivätkä meidän lapset enää
pahemmin poikkea paikallisista. Tikkitakki ja farkut on ihan kelpo
leikkikenttäasu. Tosin aion kyllä talvea vasten pitää lapsilla edelleen hanskoja
kädessä, toisin kuin paikalliset.
Syksyllä on tulossa iso
muutos arkeen, kun Linnea aloittaa päiväkodin marraskuun alussa. Minä jään toistaiseksi
“työttömäksi” (ilman virallista statusta ja rahaa) kotiin. Minulla on ollut jo
jonkin aikaa menossa työnhaku ja kova miettiminen siitä, mitä tahtoisin ja
voisin tehdä päiväkotimme lyhyiden aukioloaikojen puitteissa. Kun hoitajat
lähtevät jo puoli neljältä kotiin, ei siinä paljon jää työaikaa, kun välimatkat
tässä hervottomassa kaupungissa ovat pitkiä. Ehkä katselen opettajan
sijaisuuksia, ehkä ihan jotain muuta. Kaupan kassalle en kuitenkaan ihan heti
lähde, vaikka olisin avoin muidenkin kuin omien alojeni paikoille.
Katselemme myös asuntoja
Berliinin puolelta, jotta matka päiväkotiin (nyt 10-15 min autolla) lyhenisi, varsinkin
jos joutuisin kulkemaan kauemmaksi töihin. Berliinissä Olivian päiväkotipaikasta
maksettaisiin vain ruokamaksu 23 e/kk, kun nyt hintaan laitetaan suunnilleen
nolla perään, kun asumme Brandenburgin osavaltiossa. Toistaiseksi emme ole
kuitenkaan löytäneet maan tasolla olevaa noin 100 neliötä kovin läheltä
päiväkotia, mutta ehkä vielä tärppää. Toivomme, että löytäisin edes jotain
mielekästä tekemistä päivien täytteeksi ja tuurilla saisin siitä jopa jotain
korvausta, niin meitä voisi odottaa täällä vielä monta tapahtumarikasta vuotta
ja tyttäremme oppisivat molemmat puhumaan täysin kahta kieltä. Nyt ei voi kuin
sanoa, että onneksi tuli lähdettyä, sillä paljon hienoa ja mielenkiintoista
ollaan koettu, vaikka pääosin eletäänkin toki lapsiperheen ”tylsää” arkea.
Jatkuvasti opetellaan uutta, niin kielen kuin saksalaisen yhteiskunnankin
osalta.
Ja tässä vielä tunnelmakuvia vuoden varrelta, joista näkee vuodenaikojen vaihtelua, kun näitä tuli käytyä niin paljon läpi.
Seuraavaksi lähdetään äitini ja Ollin isän
kanssa käymään viikon lomalla Maltalla ja nauttimaan kesälämpötiloista vielä
kerran tälle syksylle. Täällä on tosin edelleen iltapäivisin välillä reilut
+20, joten suomalaisesta sateesta ja + 5 asteesta ollaan vielä kaukana,
onneksi.
Tschüß! :)
- Laura
